Mira menneisyydessä osa 2: Kaikkein kaunein keitos on kilju

Viikottainen menneisyyteen kurkkiva palstani olikin viime viikolla unohduksissa, joten tarjoilen tällä viikolla jopa kolme kuvaa! On aika paljastaa hurja punkkaritaustani....

Vuosi 2001 (kyllä, vuosi edellisen postauksen aiheen jälkeen),  mallinurani kariutuminen otti päähän. Kaikki otti päähän. Valtio vitutti, peruskoulu potki päähän, seiskaluokka suututti, äitiä ei kiinnostanut, tupakka tuprusi, kolmetoistavuotiaana ei ollut kivaa jne. Oikeasti kaikki oli kyllä ihan hyvin, mutta yritän tässä vain vakuutella itselleni että olin valveutunut ja yhteiskuntaan vittuuntunut crustipunkkari! Mun lempinimikin oli Niitti!


Kuva on otettu heinäkuussa 2001, Tammerfestien aikaan. Päätin ala-asteeni repäisten värjäämällä hiukseni shokkivärillä päätösjuhlaan. Sain kaksi stipendiä. Kiersin kesän festareilla Tyrävyön perässä. Käsissä oli ystävänauhoja ja Europehousen niittirannekkeita. Äidin vanhaan possupaitaan olin lisännyt hakaneuloja (mm. kärsään ja korviin). Se oli tuolla hetkellä ainoa tarpeeksi vilvoittava paita, jota pystyin pitämään päälläni. Olin nukahtanut helteellä laiturille ilman aurinkorasvaa.


Sitten oli aika ensimmäisten festareiden. Ilman vanhempia, kaukana kotoa. Siellä esiintyivät kaikki lempibändini... Tehis, Apis, Tyris, The Rasmus, Hybrid Children, Aki Sirkesalo (heh heh en oikeesti kuunnellut kyllä sitä silloin) jne. Kestävän raidallisen hippilaukun ostin Demi.fi:n kirppikseltä 20 markalla. Kaulassani roikkuivat lempibändieni kaulakorut ja Irak-aiheinen t-paita oli lainassa äidiltäni. Läpinäkyvä muovitakki ei ollut jäänteitä ysärin oudosta muodista vaan käytännöllisyyden vuoksi estämässä minua kastumiselta. Ensimmäinen yöni festivaaleilla oli kiinnostava: maistoin siideriä ja lempibändini basisti tuli yöksi telttaani.


Syksy on saapunut. Ylläni nähtiin usein joko pitkä musta nahkatakki kirpputorilta tai Europehousen punainen tekonahkatakki, jonka olin muovannut niittirotsiksi Leatherheavenin irtoniiteillä, DIY-pätseillä ja sloganeilla. En muista, mitä selkäpiississä luki, mutta jossain kohtaa oli leikkisästi Etupihan lyriikoista muokattu lausahdus "kaikkein kaunein keitos on kilju". Vihasin Etupihaa.  Onlyn leveälahkeiset farkut olin repinyt rikki ja kaatanut kloriittia päälle. Niitä piti ylhäällä kaksirivinen pyramidiniittivyö. Hiukseni olivat rastoittuneet itsestään, koska en harjannut niitä ja pesin mäntysuovalla. Takaraivossani oli jättirasta, jonka ristimme bändikavereiden kanssa Yrjö-Eskoksi.

Arvatakaa, mikä minua vitutti eniten? Hetken tekopunkmuotivillitys. Kirosin vammaisia koulukavereitani, jotka aloittivat yläasteen H&M:n glitterpunktopeissa. Meitsihän oli sentään katu-uskottava ja aito punkkari, jonka perusvarustuksiin kuuluivat rikkinäiset verkkosukkahousut, kilttihameet, punaiset hämähäkinseittimaiharit jne. Puhumattakaan vapaa-ajan aktiviteeteista. Hengasin sentään Tammelan vallatuilla puutaloilla katsomassa crustikeikkoja ja juomassa väkeviä juomia. Ja kiroilemassa huonoja eläintenoikeuksia (pihvi oli mun lempiruoka noihin aikoihin). Ja kävin salaa tupakalla jokaisella välkällä, ja hengasin Koskenrannassa marraskuuhun asti. Ja silti mä voitin koulussa "vuoden teko-punk" -äänestyksen. Vitutti niin paljon että muutuin hipiksi, mutta se on jo uusi tarina.